Mutta sitten heräsin ja tajusin, että oli aamu, olin nukkunut peräti 8,5 tuntia eikä tuntunut yhtään kipua!! Kiitos Jumalalle!
Sitten muutama ajatus uuvuttavasta matkanteosta ja jaksamisesta.
Eilen kävimme pitkällä kävelyllä sellaisella metsäpolulla, jolla en ollut ennen käynytkään. Oli kiva nähdä uusia maisemia.
Olin kuitenkin tosi huonossa hapessa eilen, ja väsähdin jo reilusti ennen puoltaväliä. Halusin kuitenkin nähdä sen polun, josta oli ollut puhetta, joten jatkoimme matkaa.
Sieltä piti kuitenkin jaksaa tulla takaisinkin, eikä ollut muuta vaihtoehtoa päästä perille kuin pistää jalkaa toisen eteen. Huomasin, että jaksoin paljon paremmin, jos en ajatellut koko ajan, että oltaisiinpa jo kotona ja että kuinka pitkä matka sinne vielä on. Parhaiten jaksoi, kun keskittyi vain tähän hetkeen, tähän askeleeseen ja sinne missä sillä hetkellä oltiin. Askel kerrallaan, hetki kerrallaan.
Sitähän meidän on hyvä opetella elämässä muutenkin. Väsymyksen keskellä väsyy vain entistä enemmän, jos ajattelee saavuttamattoman kaukaisen tuntuista päämäärää ja yrittää epätoivoisesti päästä pois tästä hetkestä. Siksi laulussa "Päivä vain ja hetki kerrallansa" on ideaa.
Polulla voi myös kompastella juuriin tai liukastua mutaisessa kohdassa, kuten minulle eilen kävi, vaikka en sentään kaatunut. Mutta kaikki vaivannäkö palkitaan, kun sitten lopulta oikeasti pääsee perille. Mikä ihana lepo silloin koittaa!
Tältä joskus niin vaivalloiselta maalliselta matkaltakin päästään kerran perille taivaan kotiin. Se vasta on todellista lepoa, iloa ja onnea! Sitä kohti kannattaa jaksaa tehdä matkaa. Päivä kerrallaan.